maanantai 29. toukokuuta 2017

Koiranomistajuus

Mehän tietysti koulutamme koiraamme ja opetamme sille kaikenlaista paikallaan olemisesta tassun antamiseen ja kierimiseen, mutta mitäs kaikkea se koira ja koiran omistaminen oikeen opettaa meille? Tässä muutamia esimerkkejä, mitä Koda on mulle antanut:

  • oppii ajattelemaan positiivisen kautta, kuten että aina voisi olla vieläkin huonompi lenkkeilyilma 
  • ei tarvitse tuskailla mihin ylimääräiset rahansa käyttäisi, seuraavana päivänä posti tuo varmasti vakuutuslaskun, koira satuttaa jalkansa tai innostut taas vaihteeksi jostain uudesta harrastuksesta tai kurssista
  • kalenteri kootaan koiramenojen ympärille, mutta eipähän tarvitse pelätä, että päivässä olisi liikaa tylsiä hetkiä
  • tylsistä tapahtumista pääsee livistämään ajoissa, kun koira pitää päästää pissalle. Eikä kenenkään tarvitse tietää, että se juuri pari tuntia sitten kävi jo pitkällä lenkillä
  • yllämainittu taktiikka toimii myös huonoilla treffeillä! Paitsi jos deitti keksii ehdottaa, että lähtee mukaan lenkittämään koiraa... sitten tartteekin jo parempia puhelahjoja.
  • saa kokea yhdessä paljon hienoja hetkiä - kuten pimeällä peltotiellä canicrossia treenaillessa on upeeta tajuta vauhdin kiihtyessä, että ollaankin siirrytty kanicrossin puolelle ja pingotaan täysiä saaliin perässä, eikä suinkaan vaan nautita juoksemisesta 
  • tästä päästäänkin siihen, että koira on paras personal trainer, ei voi paljoo selitellä, ettei tänään huvita lenkkeillä tai että ulkona sataa, niin mentäiskö vasta huomenna lenkkeilee. Eikä tartte kalliita salikortteja! Paitsi jos on minä ja maksaa salikorttia kaikesta huolimatta, vaikkei kaikelta koiraharrastamiselta siellä edes koskaan ehdi käy...
  • ei ota nokkiinsa jos ruuasta löytyy karva tai pari, siihen on totuttu
  • tuntee koko ajan olevansa rantalomalla - kotona kävellessä jalkapohjissa on jatkuvasti hiekkaa, ja jos koiran päästää sänkyyn niin tämä tunne on vielä voimakkaampi! 
  • oppii tanssimaan sateessa - niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Kun vapaaehtoisesti hyppii kaatosateessa veneestä ja leikkii hukkuvaa tai kaatuu mutalätäkköön paimennuskentällä, ja vielä tykkää siitä, mitä tekee, ei sateessa tanssimisenkaan luulisi tuottavan ongelmia. Ja jotta koiraa jaksaa kouluttaa, eikä täysin hulluksi tulee, täytyy kouluttaessa kyllä osata nauttia myös opettelusta ja ongelmien ratkomisesta, eikä vain joskus tulevaisuudessa monen mutkan kautta saavutettavasta lopputuloksesta. 
  • tottakai oppii myös paljon vastuuta, kärsivällisyyttä ja oppii nauramaan itselleen! 


Mitäs kaikkea koiran omistaminen ja koiran kanssa harrastaminen on sun elämään tuonut?


Kiira & Koda

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Edistystä lampailla

Reilun kuukauden aikana ollaan Kodan kanssa käyty yhteensä kahdeksan kertaa lampailla. Täytyy sanoa, että tällainen isompi treenimäärä todellakin näkyy! Kehitystä on tapahtunut valtavasti, vaikka on toki kuukauden aikana ollut niitäkin hetkiä, että tekisi hakata päätä seinään. Kuitenkin silloin, kun Kodan mielentila on ollut oikea, eli sillä ei esimerkiksi ole ollut aivan läkähdyttävän kuuma, paimennus on oikeasti alkanut näyttääkin paimennukselta.

Lampaat edelleen tykkäävät Kodan vahtivuorolla keksiä omia juttuja ja yleensä meillä on aina vähintään yksi lammas, joka sinkoilee minne sattuu. Edistys näkyy kuitenkin niin, että Koda itse huomaa, että yksi lammas otti hatkat ja lähtee yleensä omatoimisesti perään. Edelleen se satunnaisesti multa varmistelee, että onhan tämä nyt varmasti ok, mutta suurimman osan ajasta toimii itsenäisesti ja itsevarmasti, kunhan vain ei ole läkähtynyt kuumuudesta.

Koda myös on ymmärtänyt, että lammas kuuluu nimenomaan saada takaisin laumaan ja että se tapahtuu kiertämällä lampaan taakse. Kun karkulainen sitten lähtee takaisin laumansa luokse, Koda rauhoittuu ja palaa lampaille tyynessä mielentilassa. Ennen lampaan luokse juokseminen on saanut sille pikkaisen liikaa saalisvietin päälle ja sitten on sännätty liian kovalla vauhdilla joka suuntaan.





Kouluttajan mukaan Kodalla on suuri henkinen voima lampaisiin ja jotta lauma pysyttelee mun luona, Koda joutuu pysyttelemään tavanomaista kauempana lampaista ja olemaan tosi rauhassa. Tämä on kouluttajankin mielestä hassua, koska Koda kuitenkin on lampaille tosi kiltti. Vielä mun itse pitäisi ohjata Kodaa selkeämmin ja osata lukea lampaita paremmin, esimerkiksi huomioimalla niiden vedon muuallekin kuin mun luokse ja ohjata Koda siten ajoissa oikeampaan tasapainopisteeseen, koska Koda ei sitä vielä itsenäisesti osaa tehdä.

Koda kuitenkin on oppinut kävelemään rauhassa lauman perässä mun ohjausta samalla huomioiden, etenkin suorat pätkät menevät tosi nätisti. Se lähtee myös ohjattuna melko hyvin myötäpäivään kaarelle lampaiden taakse, mutta vastapäivään kulkeminen vaatii vielä paljon harjoitusta. Kaarteissa Koda vielä ajautuu helposti turhan lähelle lampaita. Tekemisestä on tullut kuitenkin kuukauden aikana jo tosi paljon hallitumpaa ja rauhallisempaa ja Koda tekee paljon tyytyväisemmin mulle töitä kuin aiemmin. Eli loistavaa kehitystä tullut, vaikka vielä tietenkin on todella paljon harjoiteltavaa!

Tämän kevään paimennukset olivat siinä ja treenit jatkuu kesäkuun puolella Kuopion Kuttukuussa, katsellaan millaisia lampaita sieltä löytyy, millaisia neuvoja me saadaan ja millaista edistystä kesän aikana tapahtuu! Elokuussa sitten palaillaan takaisin Primal Sense Farmille, toivottavasti entistä taitavamman paimenkoiran kera.


Kiira & Koda

perjantai 26. toukokuuta 2017

Kesän startti Riuttaskorvella

Pari viime viikkoa ovat olleet melko kiireisiä ja stressaavia, lukuvuoden viimeiset tentit, tavaroiden pakkaus, kämpän loppusiivous, jännitys uudesta paikkakunnasta ja tulevista kesätöistä. Kodan kanssa ollaan tehty oikeastaan vaan pakolliset lenkit ja oli se viikon hoidossakin, että sain rästihommia hoidettua. Kaiken stressin, kiireen ja tulevan kesän innoittamana alettiin suunnitella lyhyttä vaellusta.

Retkiseuraksi lähti Jenny koiriensa Savun ja Lounan kanssa sekä Elina Elli -kultsunsa kanssa. Nopeasti paikaksi valikoitui Riuttaskorpi Pohjois-Kurussa, koska vaellusta seuraavana päivän olin menossa vetämään Pirkaanmaan collieiden retkipäivää Seitsemiselle. Riuttaskorpi on myös melko rauhallista aluetta, joten luultavasti löytyisi meille ja neljälle koiralle tyhjä laavu nukkumista varten.




Matkaan lähdettiin keskiviikkona ennen puolta päivää ja ajeltiin Riuttaskorvelle. Torttilantieltä löytyi pieni parkkipaikka, johon autot jätettiin parkkiin ja lähdettiin liikkeelle. Kierrettiin ensin Haukijärven kierros, jonka aikana koirat kävivät pariinkin otteeseen uimassa, Elli -kultsu etunenässä, Koda Ellin rohkaisemana ja Savu ja Louna nyt sattuivat painin tiimellyksessä molemmat humpsahtamaan järveen. Haukijärven näköalatorni oli valitettavasti suljettu, mutta kallioiltakin oli upeat näköalat ja sää tosiaan suosi retkeämme.

Riuttaskorpi on virkitysmetsää, ei siis luonnonsuojelualuetta. Metsät ovat pääosin mäntyä ja luonto melko karua, paljon kallioita ja kanervikkoja, mutta osin myös tiheämpää kuusimetsää ja suota. Alueella on vesistöjä, järviä ja lampia, ja se sopiikin mainiosti kesäretkikohteeksi koirien kanssa. Koirat pääsevät helposti juomaan ja viilentymään reittien varsilla. Reittien varsilta löytyy useampi keittokatos, kuivakäymälöitä, laavuja ja esimerkiksi kaivoja, joista sai juomakelpoista vettä. Haukijärveltä löytyy myös sauna, jonka voi varata etukäteen retkiporukan käyttöön.



Haukijärven kierroksen jälkeen palattiin autoille ja jatkettiin Torttilantien toiselle puolelle Kuttulammille päin. Pysähdyttiin kilometrin päässä olevalle laavulle, Suutarilankosken viereen, ruokatauolle. Myös Koda sai puolet päivän ruuastaan, koska väsyneenä ja nälkäisenä se hermostuu muille herkemmin ja nyt kun Savukin on jo pian vuoden ikäinen jätkä, saattaa kahden uroksen välillä syntyä riitaa. Koda kyllä pariin otteeseen pikkumieheen laavulla hermostuikin ja Lounankin kanssa tuli kertaalleen sanomista ruuista ja liian kipeää tekevistä leikeistä. 

Perunat, makkarat ja siemennäkkärit syötyämme, kahvit juotuamme ja jalkoja hetken lepuuteltuamme jatkettiin matkaa kohti Kuttulammia ja Pitkäkoskea. Jätettiin rinkat Suutarilankosken laavulle, koska tarkoituksena oli viettää yö siinä. Auringon laskiessa kävelimme vielä noin kuuden kilometrin reitin, Elli kävi vielä iltauinnilla, istuskeltiin rantakallioilla ja haaveiltiin kylmästä siideristä.



Palailtiin laavulle hieman ennen kymmentä ja laitettiin vielä nuotioon tulet, jotta saatiin iltaruokaa ja kaakaota lämmikkeeksi. Koirat alkoivat selvästi väsähtää ja alkoi itselläkin jo silmäluomet pikkuhiljaa painaa. Hieman ennen puoltayötä kömmittiin laavuun, Savu ainoastaan jäi laavun ulkopuolelle nukkumaan. Olin laittanut Kodalle laavun nurkkaan, mun makuualustan viereen matkapyyhkeen, jolle se kävi maahan ja kierähti heti mun syliin, kun pääsin itse vaakatasoon.

Yö sujui todella rauhallisesti. Lounakaan ei haukahdellut kosken kuohunnalle kertaakaan, eivätkä hyttysetkään vielä tähän aikaan vuodesta kiusanneet. Koda makasi koko yön omassa nurkassaan ja otti rennosti, oli kierähtänyt selälleenkin pötköttämään jossain vaiheessa yötä, jalat kohti laavun kattoa. Neljän aikaan heräsin siihen, että hieman paleli. Aurinko oli jo alkanut nousta ja oli jo melko valoisaa. Savukin oli jo hypännyt laavuun ja nukkui kippuralla ovensuussa. Sain kuitenkin vielä unen päästä kiinni, kun hivuttauduin lähemmäs Kodaa ja sen lämmintä turkkia.






Aamulla sytyteltiin taas nuotio, keitettiin vedet aamukahvia varten, valmistettiin kuivatuilla marjoilla höystettyä puuroa ja pakkailtiin kamoja kasaan. Hieman yön jälkeen oli nivelet kankeina ja varpaita paleli, lisäksi ilma oli selkeästi edellispäivää viileämpi ja aamupalaa syödessämme muutama sadepisarakin tippui niskaan. Sade ei kuitenkaan kunnolla ehtinyt alkaa, kun pilvet työntyivät sivuun auringon tieltä ja ilmakin alkoi selvästi lämmetä.

Aamupalan jälkeen jätettiin rinkat vielä laavulle ja lähdettiin kiertämään vielä muutaman kilometrin merkkaamaton reitti. Löydettiin lopulta suolle, johon Savu ja Louna olisivat innoissaan menneet kahlaamaan ja Elliäkin varmasti houkutteli aamu-uinnit, mutta Kodasta alkoi selvästi väsymys paistaa ja jätkä istuskeli mun vieressä katsellen muiden touhuja. Huomaa, kuka näistä on kaupunkikoira... Kyllä se vielä välillä intoutui muiden mukaan leikkiin, mutta selvästi oli edellispäivää rauhallisempi.

Hieman ennen yhtätoista lähdettiin talsimaan takaisin autoille. Retken jälkeen oli kyllä kaikki koulustressit ja muuttopaniikit pyyhitty mielestä tehokkaasti! Kesä on virallisesti käynnissä ja mulla on sellanen tunne, että meidän Joensuu -kesästä tulee aika kiva!




Kiira & Koda

tiistai 23. toukokuuta 2017

Koda kesäkuntoon

Vihdoin, kun takatalvet on selätetty ja kaikki hiekkatiet ja metsäpolut ovat sulaneet jäästä, on tullut aika kehittää Kodan kuntoa. Mitään ylipainoa Kodalla ei siis ole, mutta kuntoa pitää aina kehittää eteenpäin! Mennyt talvi oli ainakin täällä kaupungissa vähän hankala koiran liikuttamisen kannalta, jatkuvaa jäätikköä ja älyttömän liukkaita teitä, metsässäkin on ollut todella liukasta. Vaikka toki talvellakin käytiin pitkillä lenkeillä, käytiin kymmenen kertaa uimalassa polskimassa ja Koda pääsi vapaana metsissä jonkun verran juoksemaan, emme kuitenkaan aivan ideaalisti liikkuneet.

Koda kaipaa kropalleen toki metsässä vapaana juoksemista, mutta myös pitkiä, tasaisia ravilenkkejä, jotta pääsee oikeen kunnolla venyttämään askeltaan ja ravaamaan rennosti. Ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan sen kanssa pyöräilyä, tyydyttiin juoksulenkkeihin. Juoksulenkkimme ovat olleet toistaiseksi sellaisia viiden kilometrin pituisia, koska oma juoksukuntokaan ei ole talven jälkeen parhaassa hapessa. Eli hyvää tekee kuntokuuri myös itselle. Tavoitteena on, että Koda ravaisi koko matkan ja mahdollisimman pitkällä askeleella. Yllättävän nopeasti tuo alkaa askeltansa venyttämään ja mä olen saanut pinkoa aika lujaakin. Kovatehoiseksi liikunnaksi on mun sykemittari ainakin meidän lenkit luokitellut.



Parin viime viikon aikana olen myös muutaman kerran uskaltautunut Kodan kanssa pyöräilemään. Kaksi ensimmäistä lenkkiä käytiin vanhempieni luona niin, että Koda sai lähinnä ravata vapaana pyörän vieressä. Se suhtautui pyörään oikein hienosti alusta lähtien, vaikkakin loppulenkistä ja välillä innostuessaan hakeutuu vähän turhan lähelle pyörää ja joudun komentamaan kauemmas, ettei tule vahinkoja.

Tavallisen hihnan kanssa kokeiltiin ekojen lenkkien alkupätkiä, mutta se oli hieman liian vaarallista, hihna haittasi jarruttamista ja äkkinäiset nykäisyt heilauttivat tankoa miten sattuu. Pikkuserkkuni kertoi, että hän on käyttänyt juoksuvyötä pyörälenkeillä, tällöin nykäisyt kohdistuvat vyötärölle, eivätkä vaikuta pyörän liikkeeseen oikeestaan mitenkään. Tätä on kokeiltu nyt parilla lenkillä ja todettu erittäin toimivaksi! Nyt kun ilmat vihdoin lämpesivät, on pyörä- ja juoksulenkkien aikatauluja tosin joutunut miettimään tarkemmin ja ollaankin käyty vauhdikkaammilla lenkeillä aamulla tai vasta kymmenen jälkeen illalla.

Kahden viikottaisen juoksu-/pyörälenkin lisäksi viikko-ohjelmaan on tullut vähintään yksi pidempi metsälenkki, hyvällä ilmalla toki useampikin, doboilu ja pari kertaa viikossa venyttely. Järvivesien lämmetessä mukaan tulee toki myös uinti ja vesipelastustreenit. Päästiin Joensuun vesipelastusporukkaan mukaan, mutta katotaan onko siellä vielä juhannuksenakaan järvivedet lämmenneet.

Tässä vielä video meidän parin viikon takaisesta doboiluista.



Miten teillä pidetään koiran kuntoa monipuolisesti yllä? Moni käyttää talven koiran kunnon kehittämiseen ja kesän lajitreeneihin, onko teillä näin? Miten talvella liikutat koiraa? Entä pyöräiletkö koiran kanssa, millainen hihnasysteemi sulla on, vetääkö koira vai ravaako vieressä?  


Kiira & Koda

tiistai 16. toukokuuta 2017

Arkuudet eivät ole naurun asia!

Liian monta kertaa olen nyt törmännyt tähän samaan asiaan. Asiaan, joka saa höyryn nousemaan mun korvista. Siihen, että ihmiset nauravat koiransa arkuuksille. Naurahtavat, kun koira peruuttaa hissistä, koska rappukäytävän lattia on pelottava. Käyttävät nauravaa hymiötä kertoessaan koiransa menevän kaappiin piiloon peltikaton naksuessa pakkasesta. Pitävät jotenkin hellyyttävänä sitä, että koiraa joutuu eläinlääkärissä houkuttelemaan kolmella nakilla kävelemään kivilattian poikki vastaanottohuoneeseen. Hymähtelevät koiralle, joka näyttelypaikalla heittäytyy kauhuissaan lattialle, ettei vain tarvitsisi kävellä siinä.

Arkuuksista pitää pystyä puhumaan ja arvostan kovasti jokaista omistajaa, joka koiransa arkuuksista ja niiden raskaudesta rehellisesti ääneen puhuu. Mutta koiran arkuus ei ole naurun asia! Ei missään mielessä eikä missään mittakaavassa! Mietipä itse, miltä tuntuisi pelätä jokaista metallista kilahdusta, laminaattilattioita, portaita, vieraita ihmisiä ja tähän päälle vaikkapa autoja? Niin kauan kuin omistajat pitävät tällaisia ominaisuuksia jotenkin söpöinä ja rodunomaisina, esimerkiksi juuri collielle, ei rotu parempaan suuntaan mene. Niin kauan kuin koiranomistajat eivät näistä arkuuksista raportoi kasvattajille ja niin kauan kuin kasvattajat menevät ulkonäkö ja näyttelytulokset edellä, ei rodun tilanne parane. Niin kauan kuin kasvattajia ei kiinnosta jalostustyönsä tulos enää sen jälkeen, kun pennut on myyty (näitäkin kasvattajia valitettavasti on), ei arkuuksia rodusta kitketä pois. Niin kauan kuin ihmiset ostavat koiria näiltä vastuuttomilta kasvattajilta, heidän kasvatustyönsä jatkuu.



Sitten on tämä ryhmä, joka on täysin sokea koiransa heikkouksille. Pidetään luonnetestituomareita ennakkoluuloisina ja roturasisteina, kun se oma lattioita pelkäävä, kattiloiden kolinaa säikkyvä ja erittäin pehmeäpäinen sesse ei päässyt testiä läpi. Tehdään pentuja koiralla, joka stressaantuu metelissä, loukkaantuu verisesti pientäkin äänen korottamista ja käytetään vielä yhdistelmässä samanlaista urostakin. Tarjotaan jalostukseen paimenkoiraa, joka pelkää lampaita. Mikään koira ei ole täydellinen, mutta kyllä sitä omaa koiraa pitäisi osata katsoa muutenkin kuin vaaleanpunaisten lasien läpi, ainakin jos sitä aikoo jalostukseen käyttää.  

Olen kuullut arkuuksille milloin mitäkin selityksiä, jotka ovat toinen toistaan järjettömämpiä. Jopa oli joku levittänyt sellaistakin väitettä, että alusta-arkuus olisi ollut aikoinaan Skotlannissa paimentaville koirille toivottu ominaisuus, eivätpä menisi liukkaiden lampien jäille ja tippuisi jäihin... Uskooko joku tällaista? Toivottavasti ei.

Arkuuksista on tehty jonkin verran tutkimuksia, esimerkiksi collieiden omistajista viidesosa on raportoinut koiransa pelkäävän ääniä. Sekarotuisista tämä osuus oli neljäsosa. Itse uskon aika pitkälti siihen, että sekarotuisilla tämän suuren määrän osaltaan selittää pentutehtailukoirat, jotka elävät ensimmäiset kuukautensa pahvilaatikossa, joita on kaltoinkohdeltu ja jotka ovat pentuna jääneet vaille emän hoivaa. Ja varmasti myös huonoista oloista tulleet rescuekoirat sekoittavat pakkaa. Collieilla kuitenkin arkuudet on todettu perinnöllisiksi ja alusta- ja ääniarkuuksien on mielestäni myös todettu kulkevan pitkälti käsikädessä. Toki pentutehtailua ja kaltoinkohtelua löytyy rotukoiristakin ja perinnöllisiä arkuuksia sekarotuisista!

Ääniarkuudet alkavat kunnolla ilmetä tutkimusten mukaan keskimäärin vasta yli kahden vuoden ikäisellä koiralla, joillakin vasta kolmevuotiaanakin. Siksi nuorten koirien käyttämistä jalostuksessa pitäisi ehdottomasti välttää, toki muissakin roduissa, mutta etenkin näissä ääniarkuuksista kärsivissä. En ymmärrä, mikä kiire on käyttää sitä vuoden ikäistä urosta? Eihän sellaisen teinin todellisesta luonteesta voi sanoa mitään, eikä monen koiran kohdalla edes rakenteesta, jos nyt vain ulkonäkö edellä tahtoo koiria kasvattaa. Nuorelle nartulle se pentujen saaminen voi lisäksi olla henkisesti raskasta ja pennut voivat jäädä vaille emän hoivaa, mikä edelleen edesauttaa arkuuksien syntymistä.



Mitä tälle sitten voi tehdä? Vastuu rodun tulevaisuudesta lasketaan usein kasvattajien harteille, mutta mun mielestä vastuussa on kasvattajia enemmän me koiranomistajat, pennunostajat. Ettei pentua osteta, mikäli vanhemmat ovat arkoja, oli se pentu kuinka suloinen ja hellyyttävä tahansa. Ettei arkuuksia pidettäisi hyväksyttävinä tai ajateltaisi niiden kuuluvan rotuun, eikä sekotettaisi arkuutta ja välinpitämättömyyttä keskenään. Eikä nyt ainakaan naurettaisi koiralle, joka pelkää omaa varjoaankin. Raportoitaisiin kasvattajalle siitä omasta koirasta, kerrottaisiin, millaista se elämä sen todella aran koiran kanssa todellisuudessa on.

Ja mun mielestä tarvittaessa näitä asioita pitää kertoa myös eteenpäin. Jos kasvattajaa ei kiinnosta oman kasvattinsa luonneongelmat enää sen jälkeen, kun rahat ovat pennusta tilille tulleet, tulisi kaikkien collieihmisten tietää, kuka tämä kasvattaja on. Tiedän tietysti, ettei hyvä ja vastuullinenkaan kasvattaja aina voi ennustaa, millaisia pentuja tietystä yhdistelmästä tulee ja kuten sanoin, kaikkea ei voi kasvattajankaan niskaan sysätä. Genetiikka on ihmeellistä ja arkuuksiinkin yleensä vaikuttaa perimän lisäksi myös ympäristö, mutta ne kasvattajat, jotka eivät välitä luonteesta tai sen ongelmista tuon taivaallista, pitäisi kyllä saada lopettamaan tai selvästi muuttamaan kasvatustyötään, keinolla millä hyvänsä.

Pennunostajien ja kasvattajien lisäksi suuri vastuu rodun luonneasioissa on mun mielestä myös urosten omistajilla. Koiranomistaja tuntee kuitenkin koiransa paremmin kuin muut, tietää sen vahvuudet ja heikkoudet aivan eri tavalla kuin sitä jalostukseen pyytänyt kasvattaja. Ellei sitten satu olemaan yksi näistä oman koiransa heikkouksille sokeutuneista. Uroksen omistajan tulisi myös ajatella rodun tulevaisuutta, eikä vain sitä omaa napaansa ja omaa pankkitiliään. Nähdä oman koiransa heikkoudet ja myöntää ne, niitä heikkouksia kuitenkin aivan jokaisessa koirassa on enemmän tai vähemmän. Itse ajattelen asian myös niin, että miksi kukaan haluaisin omalle urokselle "huonoja" pentuja? Huonoa mainostahan se vain on. Miksei mielummin pitäisi uroksen omistajanakin melko tiukat kriteerit, millaisille nartuille sitä urostansa antaa käyttöön? Toki kompromisseja joutuu usein tekemään, mutta mielestäni pitäisi pyrkiä jokaisessa asiassa tasapainoon.

Monet collieihmiset ja -kasvattajat kritisoivat vahvasti luonnetestiä ja myös luonnekuvausta. Ja onhan siinä sinänsä perää, että monelle pehmeälle koiralle kaikki pelottelu ja painostus on rankka kokemus. Olen kuullut pehmeäpäisestä koirasta (tällä kertaa kyseessä ei ollut collie), joka ei ennen testiin menoa ollut paukkuarka, mutta testin jälkeen on niitä alkanut pelkäämään. Eikä luonnetesti kuitenkaan testaa niitä koiran pahimpia arkuuksia, toki se pieniä arkisia ääniä pelkäävä koira pelkää myös niitä laukauksia, mutta eihän sen koiran omistaja sitä koiraansa, ainakaan toivottavasti, luonnetestiin vie.

Olisikohan tilalle mahdollista ottaa testi, jossa testattaisiin juuri näitä spesifejä ongelmia? Esimerkiksi pakollisena kaikille jalostuskoirille, mikäli pennut haluaa rekisteröidä? Alusta-arkuuksia voisi testata esimerkiksi niin, että koiran tulisi testissä kävellä portaat molempiin suuntiin, kävellä laminaattilattian poikki ja pressun yli? Ääniarkuuksissa esimerkiksi tiskipöydälle kilahtava metallinen ruokakuppi, naksahdukset, pilli ja esimerkiksi porakone? En usko, että tällaisen järjestäminen olisi täysin mahdoton asia.



Ja kyllä mä vielä totean, että jos mulla olisi koira, joka pelkäisi jokaista naksahdusta, kaukosäädintä, lämpötilaeroista johtuvaa peltikaton naksutusta, kiiltäviä ja liukkaita lattioita, portaita ja vielä ihmisiäkin totuttamisesta ja hyvästä sosialistamisesta huolimatta, niin kyllä se monttuun joutaisi. Vaikka se koira olisi kuinka rakas ja tärkeä, täytyy mennä sen koiran hyvinvoinnin ehdoilla. Uskallan väittää, että paljon rajummin se koira kärsii noin pahoista arkuuksista kuin esimerkiksi lonkkien nivelrikosta.

Ehkä näiden sanominen on multa tekopyhää, kun omakohtaista kokemusta ei arasta koirasta ole. Olen onnekas, että mulla on koira, joka ei hätkähdä oikeastaan mitään, joka juoksee liukkaat portaat ylös ja alas, ei säiky ilotulitusraketteja, toimii yleensä hienosti lasten kanssa (mitä nyt välillä on turhan innokas) eikä reagoi autoihin, moottoripyöriin tai lumiauroihin ja rakastaa jokaisen vastaantulijan piloille siihen tilaisuuden saatuaan. Toivon kuitenkin, että mikäli joskus mun kohdalle oikeasti arka koira osuu, osaan ajatella siinäkin tilanteessa koiran parasta.

Teksti oli kirjoitettu sattuneesta syystä pitkälti collieiden näkökulmasta, olisikin kiva kuulla, millanen luonteiden tilanne on muissa roduissa, erityisesti arkuuksien suhteen.


Kiira & Koda

maanantai 15. toukokuuta 2017

Lahden RN 14.5

Lauantaina paimennuksen jälkeen alettiin sitten puunaamaan Kodaa kehäkuntoon ja sunnuntaina suunnattiin kohti Lahtea. Jokimaan ravikeskuksessa järjestetyssä ryhmänäyttelyssä pitkäkarvaisilla collieilla oli tuomarina Rainer Vuorinen. Lähdin näyttelyyn aika avoimin mielin, sen kummempia odottamatta tai olettamatta, varautuneena vähän kaikkeen. Eikä mua tällä kertaa enää niin kauheesti jännittänytkään, ainakaan enää kehässä, aamulla kyllä voin vähän pahoin.



Kodan vuoro oli toisena nuorten luokassa ja Rainer sanoi heti alkuun, että sen verran mielenkiintoinen uros, että täytyypä illalla vilkaista luettelosta, kuka onkaan kyseessä ja mitä koiria löytyy taustalta. Tämä ehkä herätti vähän mun intoa, mutta lopulta kuitenkin tuloksena oli meille Erittäin Hyvä ja nuorten luokan toinen sija. Lopulta Rainer antoi vain muutamalle urokselle Erinomaisen ja vain yksi sai SA:n, tiukka linja siis.

Kodan arvostelu ei yllättänyt, kaikki asiat ovat kyllä sellaisia, jotka lähes kaikki allekirjoitan. Arvostelu kuului näin:

Kookas nuori koira, joka saisi olla rungoltaan lyhyempi. Erittäin voimakas pään kiila, syvä kallo. Hyvät korvat. Vahva luusto. Hyvät kulmaukset. Korkealle kiinnittynyt ja korkealla kannettu häntä. Hyvät liikkeet. Hyvä karva.



Kuvien © Tea Lemmetyinen

Seuraavana vuorossa Tuusniemen ryhmänäyttely heinäkuun alussa. Sitä ennen keskitytään treenaamaan toi häntä alas... Kun Koda osaa sitä kantaa kauniistikin!


Kiira & Koda

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Viikonlopun paimennukset

Olen taas ahkerasti varaillut kaikille vapaapäivillemme paimennusta. Toukokuulle on ollut varattuna nyt yhteensä kuusi kertaa lampailla, joista kaksi käytiin tänä viikonloppuna.

Perjantaina ajeltiin suoraan Tampereelta Seutulaan treeneihin. Koda aloitti pyöröaitauksessa ja ei vitsit, oli jäänyt paljonkin hyviä asioita jätkän päähän viime kerran paimennusputkesta. Tosi paljon vähemmän joutui houkuttelemaan tyyppiä hommiin ja myös säntäilyt ja lauman hajottamiset oli laskettavissa yhden käden sormilla. Ja näissäkin tilanteissa Koda itse tajusi tehneensä hölmösti, jäi seisomaan paikoilleen ja katsoi hölmistyneenä, että mites noi toiset lampaat nyt tonne päin lähti. Se myös reagoi paimennuskeppiin hyvin ja liikkui niihin suuntiin, mihin mä sitä ohjasinkin. Jätkä teki töitä hyvältä etäisyydeltä ja oli sopivasti muhun kontaktissa, vaikka viime kerroista on taas hurahtanut kuukausi ja lampaita oli melkein tuplasti meidän aiempiin paimennuksiin verrattuna.

Perjantain toisella kierroksella oltiin sitten pitkästä aikaa ihan laitumella. Koda oli vapaana ja teki hienosti. Vähän alkoi kuitenkin jo väsymys (tai lähinnä jano) painaa ja haahuilua oli ekaa kierrosta enemmän, saatiin kuitenkin tosi hyviäkin pätkiä. Upeasti Koda oli kuulolla laitumellakin, pysäytyskäskyt menivät hienosti perille ja liikkeelle lähdötkin sujuivat erittäin maltillisesti. Peruskuljetukset sujuivat jo hyvin, etenkin kun pysyteltiin tarpeeksi kaukana Mervistä. Koda kaipaa kyllä vielä paljon itsevarmuutta omatoimiseen työskentelyyn, useampaan otteeseen muutama pässinpää karkasi Kodalta laitumella seisoskelevan Mervin turviin ja Kodalle oli tosi vaikea ymmärtää, että sillä on lupa, tai oikeammin velvollisuus, hakea ne lampaat sieltä itsenäisesti takaisin. Vielä siis näkyy pojasta viime kesän kiellot.



Lauantaina tehtiin molemmat kierrokset laitumella. Mulla jäi jotenkin hieman sekava fiilis näistä treeneistä. Koda teki pätkittäin hyvin, mutta haahuilua oli taas vähän perjantaita enemmän, toisaalta mitään pahoja säntäilyjä ei tullut. Alkuun Kodasta oli hirmuisen hauskaa jättää aina yksi lammas lauman ulkopuolelle, lähteä sitten hakemaan se takaisin muiden luokse ja tässä vähän kiihdyttää vauhtia. Treenien toisella kierroksella se kuitenkin ymmärsi ottaa koko lauman käännöksissä mukaan ja tilanteissa, joissa yksi pääsi karkaamaan esimerkiksi Mervin turvaan, Koda haki sen tosi hienosti ja rauhallisesti takaisin.

Kodan tekemisiin on kuitenkin aika vaikea laitumella puuttua, koska se ei oikeen välitä mistään. Paimennuskeppi on sille toimiva, mutta vain suuntien ohjaamisessa ja pysähdyksissä silloin, kun se on muutenkin kuulolla. Haahuillessa tai säntäillessä sitä ei hirveästi kiinnosta, vaikka kepillä kuinka huitoisi. Lauantaina Kodan jäädessä kakka-aterialle, täräytin paimennuskepillä oikeasti aika kovaa laitumella olevaa metallitynnyriä, jotta saisin Kodan taas hereille ja hommiin. Tynnyristä lähtenyt räminä-ääni ei kuitenkaan saanut Kodaa korvaansa lotkauttamaan... Olenkin vitsaillut, että Mervin pitäisi ottaa laitumelle kuulapyssy mukaan ja täräyttää Kodaa sillä päähän aina, kun unohtuu, mitä oltiin tekemässä. Onneksi Kodalle sentään kehut menee perille, vaikkakin ne saavat sen joskus ajattelemaan, että nyt se on ansainnut pienen annoksen herkullisia lampaan papanoita...

Kiitos Heidi B. kuvista!


Kiira & Koda

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Pikku-Ahvenisto ilta-auringossa

Olen lukenut koko viikon tenttiin ja Kodan kanssa on käyty vain tylsiä hihnalenkkejä tutuilla reiteillä. Koska sääennuste uhkailee taas vaihteeksi räntäsateella, oli lauantai-iltana Tampereen KV -näyttelyissä talkoilun jälkeen lähdettävä metsään. Olin näyttelyhommista kotona puoli seitsemän aikaan, enkä ehtinyt enää selvitellä uusia reittejä, joten lähdettiin viime keväältä tutulle reitille Ylöjärven harjuille, Pikku-Ahveniston luontopolulle. Varsinainen luontopolku kulkee Pikku-Ahveniston järven ympäri ja on aika lyhyt, vain puolitoista kilometriä pitkä. Alueelta löytyy tosin paljon muitakin reittejä. Luontopolun varrella on laavu ja maasto on monipuolista harjumaisemaa.

Aurinko oli yllättävän korkealla vielä seitsemän aikaan ja päästiin kiertämään järvi kaikessa rauhassa, pysähdellen välillä kuvaamaan, leikkimään ja kävi Koda frisbeen perässä pienen houkuttelun jälkeen myös uimassa. Poikettiin pääpolulta välillä metsään, Koda hyppi puunrunkojen yli ja juoksi täysiä niin ylä- kuin alamäkeenkin. Välillä sammalkerros vähän upotti ja tyyppi kompuroi kivikossa, mutta selvisi kolhuitta. Todella mainiota ja monipuolista treeniä kaupunkikoiran koordinaatiolle!

Kyllä nää pitenevät päivät vaan piristävät mieltä! Älyttömän ihanaa, että vielä kahdeksalta voi kaikessa rauhassa kävellä metsässä ja nauttia oksien läpi siivilöityvästä auringonvalosta. Sieltä se kesä vielä tulee! Jos se räntäsade iskee, niin eiköhän näitä kuvia katsellen yhdestä takatalvesta vielä selviä!



Kiira & Koda

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hakuleiri 28.-30.4.

Vietettiin Kodan kanssa viikonloppu Tampereen Palveluskoiraharrastajien järjestämällä hakuleirillä, Tampereen Kintulammella. Kouluttajana toimi jo parikymmentä vuotta lajin parissa ollut Eila Uusi-Kouvo ja osallistujina oli seitsemän eri tasoista, tosi hienoa koirakkoa. Leiri oli meidän hakuharrastukselle tehokas aloitus, mitään aiempaa kokemusta lajista ei ollut mulla eikä koiralla.

Ajeltiin paikalle perjantai-iltana aivan mielettömän kauniissa auringonlaskussa. Paikka oli upea, keskellä metsää, silti vain 20 minuutin ajomatkan päässä kaupungista. Mökki oli pienen Kintulammen rannalla, kallion päällä. Perjantai-iltana sauna lämpesi, heitettiin talviturkki jääkylmässä vedessä, juteltiin tulevasta leiristä ja syötiin nuotiolla paistettuja lettuja.






Lauantaina aamusta kouluttaja saapui paikalle ja juteltiin siinä aamupalaa syödessä ja kahvitellessa yleisesti hausta, kouluttaja kertoi omasta harrastustaustastaan ja yksitellen käytiin kaikki koirakot, heidän lähtötaso ja tavoitteet läpi. Mä yleisesti vain kerroin Kodasta ja itsestäni, koska lähtötaso tässä lajissa oli tosiaan aivan nolla. Keskustelujen jälkeen päätettiin treenijärjestys, lähdettiin metsään, merkattiin ja tallattiin rata. Meidän vuoro oli toiseksi viimeisenä, jotta pääsisin itse vähän ensin sisälle lajiin ja näkisin, miten homma toimii.

(Lajista tietämättömille sen verran, että haku on palveluskoiralajeihin kuuluva laji, jossa koira etsii ja ilmaisee metsässä erilaisissa piiloissa olevia maalimiehiä. Ilmaisutapoja ovat joko haukkuminen niin kauan ja kuuluvasti, että ohjaaja löytää paikalle tai rulla, jonka koira ottaa suuhun löytäessään maalimiehen, juoksee takaisin keskilinjalle ohjaajan luokse ja sen jälkeen ohjaa ohjaajan piilolle. Koira siis lähetetään metsään keskilinjalta, vuorotellen keskilinjan molemmille puolille. Metsässä koiran on tarkoitus juosta itsenäisesti keskilinjalta hakualueen reunalle ja takaisin keskilinjalle ohjaajan luokse etsien samalla nenällään maalimiehiä.)

Ekana päivänä treenattiin tosi pitkät radat, noin 300 metriä ja lähes kymmenen pistoa per koirakko.  Aikaakin kului metsässä noin kahdeksan tuntia. Kodalle tehtiin toki lyhyt treeni, kun lajista ei vielä ollut kokemusta. Ennen koiran hakemista keskilinjalle Eila kysyi multa Kodan luonteesta, esimerkiksi luonnehtisinko sitä rohkeaksi ja leikkiikö se. Sovittiin, että pidetään Kodan kanssa hauskaa ja hain koiran autosta. Ensimmäiset "maalimiehet" menivät lelujen kanssa metsään keskilinjan lähelle niin, että olivat keskilinjalta nähtävissä. Otin Kodan sivulle rintamasuunta metsään ja ensimmäinen "maalimies" lähti riemusta kiljuen juoksemaan metsässä, osoitin Kodalle ukon ja päästin matkaan.

Koda ampaisi täysin epäröimättä jokaisen maalimiehen perään ja leikki kaikkien kanssa, kuten olin ajatellutkin sen tekevän. Ensimmäisen maalimiehen kanssa se olisi halunnut jäädä metsään leikkimään, mutta voitettuaan lelun itselleen palasi nopeasti kutsusta mun luokse. Eila tykkäsi kovasti Kodasta, kyseli kenen kasvatteja se on ja muut leiriläiset olivat innoissaan leikkivästä colliesta. Olin pakahtua onnesta ja ylpeydestä, on se hieno jätkä! ♥

Sunnuntaina jatkettiin hieman erilaisessa säässä, illan ja yön aikana oli satanut sellainen viisitoista senttiä lunta ja päivällä lämpötila kääntyi plussan puolelle. Tehokas kerrospukeutuminen ja seuran puheenjohtajalta lainattu sadeasu pelasti kuitenkin kastumiselta ja palelulta, joten lumi ei metsätreeniä haitannut. Tehtiin paljon lauantaita lyhyemmät treenit, noin viisi pistoa per koirakko. Koda oli vuorossa viidentenä ja tehtiin aika samalla tyylillä kuin ensimmäisetkin treenit. Tällä kertaa maalimiehet olivat osin hieman piilossa, osa niin että Koda näki jonkun kävelevän metsään ja sen jälkeen häviävän näköpiiristä ja viimeisenä Koda lähti vain äänen perään. Se palasikin viimeiseltä ukolta alkuun keskilinjalle ilman löytöä, mutta uudelleen lähetettynä pääsi hienosti maalimiehelle asti.

Jätkä alkoi kuitenkin vähän väsyä ja leikkiminen oli hieman rauhallisempaa kuin lauantaina ja se tiputti lelun pari kertaa heti mut nähtyään, mitä se ei lauantaina tehnyt kertaakaan. Tämä luultavasti kyllä johtui siitä, että tällä kertaa mä olin antanut sille lauantaista poiketen nameja hyvästä kontaktista keskilinjalla. Lopetettiin kuitenkin hyvissä ajoin, kun tekeminen oli vielä sairaan kivaa. Eila totesi taas, kuinka hieno collie mulla on ja sanoi haluavansa lukea kahden vuoden päästä Kodan saaneen HK1 -koulutustunnuksen. Sovittiinkin, että näin tapahtuu, jos vaan terveys koiralla pysyy tallella!



Metsätreenin ja päivällisen jälkeen otettiin vielä mökin pihassa muutamalle koiralle ilmaisutreenejä. Kodakin pääsi harjoittelemaan haukkumista ja sitä lähdettiin hakemaan turhauman kautta. Koda ei turhautunut, kun sen lempileluja heiluteltiin juuri ja juuri sen ulottumattomissa, mutta heti kun pysähdyttiin ja luotiin pientä jännitettä, se alkoi vaatimaan saalisleikin jatkamista haukkumalla. Tosi nopeasti se oppi, että tässähän saakin paukuttaa ja ääni voimistui ja madaltui kerta kerralta. Kyllä siitä hieno haukkuva ilmaisija tulee!

Saatiin leiriltä tosi tehokas startti uudelle harrastukselle ja päästiin aloittamaan tämä harrastus todella oikeaoppisesti! Sain ylipäänsä tosi paljon varmuutta Kodan kanssa harrastamiseen. Koska collieita kohtaan monella on ennakkoluuloja (monilta osin kyllä ihan syystäkin), olen välillä hieman epävarma Kodan luonteenlujuuden ja viettirakenteen riittävyydestä. Ihana oli siis saada paljon kehuja hienosta koirasta ja vahvistus siitä, että siltä löytyy saalisviettiä, mitä pitää vaan vähän lähteä rakentamaan ja vahvistamaan. Jo viikonlopun aikana Koda alkoi vahvistaa puruotettaan, vetää voimakkaammin myös miesten kanssa sekä paineen alla ja sai itsevarmuutta leikkimiseen.

Toistan itseäni, mutta on se vaan hieno piski ♥ Iso kiitos leirin järjestäjille, hyvälle ja sopivan suorasanaiselle kouluttajalle ja taitaville maalimiehille!




Väsyneet, mutta onnelliset

K & K