perjantai 26. toukokuuta 2017

Kesän startti Riuttaskorvella

Pari viime viikkoa ovat olleet melko kiireisiä ja stressaavia, lukuvuoden viimeiset tentit, tavaroiden pakkaus, kämpän loppusiivous, jännitys uudesta paikkakunnasta ja tulevista kesätöistä. Kodan kanssa ollaan tehty oikeastaan vaan pakolliset lenkit ja oli se viikon hoidossakin, että sain rästihommia hoidettua. Kaiken stressin, kiireen ja tulevan kesän innoittamana alettiin suunnitella lyhyttä vaellusta.

Retkiseuraksi lähti Jenny koiriensa Savun ja Lounan kanssa sekä Elina Elli -kultsunsa kanssa. Nopeasti paikaksi valikoitui Riuttaskorpi Pohjois-Kurussa, koska vaellusta seuraavana päivän olin menossa vetämään Pirkaanmaan collieiden retkipäivää Seitsemiselle. Riuttaskorpi on myös melko rauhallista aluetta, joten luultavasti löytyisi meille ja neljälle koiralle tyhjä laavu nukkumista varten.




Matkaan lähdettiin keskiviikkona ennen puolta päivää ja ajeltiin Riuttaskorvelle. Torttilantieltä löytyi pieni parkkipaikka, johon autot jätettiin parkkiin ja lähdettiin liikkeelle. Kierrettiin ensin Haukijärven kierros, jonka aikana koirat kävivät pariinkin otteeseen uimassa, Elli -kultsu etunenässä, Koda Ellin rohkaisemana ja Savu ja Louna nyt sattuivat painin tiimellyksessä molemmat humpsahtamaan järveen. Haukijärven näköalatorni oli valitettavasti suljettu, mutta kallioiltakin oli upeat näköalat ja sää tosiaan suosi retkeämme.

Riuttaskorpi on virkitysmetsää, ei siis luonnonsuojelualuetta. Metsät ovat pääosin mäntyä ja luonto melko karua, paljon kallioita ja kanervikkoja, mutta osin myös tiheämpää kuusimetsää ja suota. Alueella on vesistöjä, järviä ja lampia, ja se sopiikin mainiosti kesäretkikohteeksi koirien kanssa. Koirat pääsevät helposti juomaan ja viilentymään reittien varsilla. Reittien varsilta löytyy useampi keittokatos, kuivakäymälöitä, laavuja ja esimerkiksi kaivoja, joista sai juomakelpoista vettä. Haukijärveltä löytyy myös sauna, jonka voi varata etukäteen retkiporukan käyttöön.



Haukijärven kierroksen jälkeen palattiin autoille ja jatkettiin Torttilantien toiselle puolelle Kuttulammille päin. Pysähdyttiin kilometrin päässä olevalle laavulle, Suutarilankosken viereen, ruokatauolle. Myös Koda sai puolet päivän ruuastaan, koska väsyneenä ja nälkäisenä se hermostuu muille herkemmin ja nyt kun Savukin on jo pian vuoden ikäinen jätkä, saattaa kahden uroksen välillä syntyä riitaa. Koda kyllä pariin otteeseen pikkumieheen laavulla hermostuikin ja Lounankin kanssa tuli kertaalleen sanomista ruuista ja liian kipeää tekevistä leikeistä. 

Perunat, makkarat ja siemennäkkärit syötyämme, kahvit juotuamme ja jalkoja hetken lepuuteltuamme jatkettiin matkaa kohti Kuttulammia ja Pitkäkoskea. Jätettiin rinkat Suutarilankosken laavulle, koska tarkoituksena oli viettää yö siinä. Auringon laskiessa kävelimme vielä noin kuuden kilometrin reitin, Elli kävi vielä iltauinnilla, istuskeltiin rantakallioilla ja haaveiltiin kylmästä siideristä.



Palailtiin laavulle hieman ennen kymmentä ja laitettiin vielä nuotioon tulet, jotta saatiin iltaruokaa ja kaakaota lämmikkeeksi. Koirat alkoivat selvästi väsähtää ja alkoi itselläkin jo silmäluomet pikkuhiljaa painaa. Hieman ennen puoltayötä kömmittiin laavuun, Savu ainoastaan jäi laavun ulkopuolelle nukkumaan. Olin laittanut Kodalle laavun nurkkaan, mun makuualustan viereen matkapyyhkeen, jolle se kävi maahan ja kierähti heti mun syliin, kun pääsin itse vaakatasoon.

Yö sujui todella rauhallisesti. Lounakaan ei haukahdellut kosken kuohunnalle kertaakaan, eivätkä hyttysetkään vielä tähän aikaan vuodesta kiusanneet. Koda makasi koko yön omassa nurkassaan ja otti rennosti, oli kierähtänyt selälleenkin pötköttämään jossain vaiheessa yötä, jalat kohti laavun kattoa. Neljän aikaan heräsin siihen, että hieman paleli. Aurinko oli jo alkanut nousta ja oli jo melko valoisaa. Savukin oli jo hypännyt laavuun ja nukkui kippuralla ovensuussa. Sain kuitenkin vielä unen päästä kiinni, kun hivuttauduin lähemmäs Kodaa ja sen lämmintä turkkia.






Aamulla sytyteltiin taas nuotio, keitettiin vedet aamukahvia varten, valmistettiin kuivatuilla marjoilla höystettyä puuroa ja pakkailtiin kamoja kasaan. Hieman yön jälkeen oli nivelet kankeina ja varpaita paleli, lisäksi ilma oli selkeästi edellispäivää viileämpi ja aamupalaa syödessämme muutama sadepisarakin tippui niskaan. Sade ei kuitenkaan kunnolla ehtinyt alkaa, kun pilvet työntyivät sivuun auringon tieltä ja ilmakin alkoi selvästi lämmetä.

Aamupalan jälkeen jätettiin rinkat vielä laavulle ja lähdettiin kiertämään vielä muutaman kilometrin merkkaamaton reitti. Löydettiin lopulta suolle, johon Savu ja Louna olisivat innoissaan menneet kahlaamaan ja Elliäkin varmasti houkutteli aamu-uinnit, mutta Kodasta alkoi selvästi väsymys paistaa ja jätkä istuskeli mun vieressä katsellen muiden touhuja. Huomaa, kuka näistä on kaupunkikoira... Kyllä se vielä välillä intoutui muiden mukaan leikkiin, mutta selvästi oli edellispäivää rauhallisempi.

Hieman ennen yhtätoista lähdettiin talsimaan takaisin autoille. Retken jälkeen oli kyllä kaikki koulustressit ja muuttopaniikit pyyhitty mielestä tehokkaasti! Kesä on virallisesti käynnissä ja mulla on sellanen tunne, että meidän Joensuu -kesästä tulee aika kiva!




Kiira & Koda

tiistai 23. toukokuuta 2017

Koda kesäkuntoon

Vihdoin, kun takatalvet on selätetty ja kaikki hiekkatiet ja metsäpolut ovat sulaneet jäästä, on tullut aika kehittää Kodan kuntoa. Mitään ylipainoa Kodalla ei siis ole, mutta kuntoa pitää aina kehittää eteenpäin! Mennyt talvi oli ainakin täällä kaupungissa vähän hankala koiran liikuttamisen kannalta, jatkuvaa jäätikköä ja älyttömän liukkaita teitä, metsässäkin on ollut todella liukasta. Vaikka toki talvellakin käytiin pitkillä lenkeillä, käytiin kymmenen kertaa uimalassa polskimassa ja Koda pääsi vapaana metsissä jonkun verran juoksemaan, emme kuitenkaan aivan ideaalisti liikkuneet.

Koda kaipaa kropalleen toki metsässä vapaana juoksemista, mutta myös pitkiä, tasaisia ravilenkkejä, jotta pääsee oikeen kunnolla venyttämään askeltaan ja ravaamaan rennosti. Ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan sen kanssa pyöräilyä, tyydyttiin juoksulenkkeihin. Juoksulenkkimme ovat olleet toistaiseksi sellaisia viiden kilometrin pituisia, koska oma juoksukuntokaan ei ole talven jälkeen parhaassa hapessa. Eli hyvää tekee kuntokuuri myös itselle. Tavoitteena on, että Koda ravaisi koko matkan ja mahdollisimman pitkällä askeleella. Yllättävän nopeasti tuo alkaa askeltansa venyttämään ja mä olen saanut pinkoa aika lujaakin. Kovatehoiseksi liikunnaksi on mun sykemittari ainakin meidän lenkit luokitellut.



Parin viime viikon aikana olen myös muutaman kerran uskaltautunut Kodan kanssa pyöräilemään. Kaksi ensimmäistä lenkkiä käytiin vanhempieni luona niin, että Koda sai lähinnä ravata vapaana pyörän vieressä. Se suhtautui pyörään oikein hienosti alusta lähtien, vaikkakin loppulenkistä ja välillä innostuessaan hakeutuu vähän turhan lähelle pyörää ja joudun komentamaan kauemmas, ettei tule vahinkoja.

Tavallisen hihnan kanssa kokeiltiin ekojen lenkkien alkupätkiä, mutta se oli hieman liian vaarallista, hihna haittasi jarruttamista ja äkkinäiset nykäisyt heilauttivat tankoa miten sattuu. Pikkuserkkuni kertoi, että hän on käyttänyt juoksuvyötä pyörälenkeillä, tällöin nykäisyt kohdistuvat vyötärölle, eivätkä vaikuta pyörän liikkeeseen oikeestaan mitenkään. Tätä on kokeiltu nyt parilla lenkillä ja todettu erittäin toimivaksi! Nyt kun ilmat vihdoin lämpesivät, on pyörä- ja juoksulenkkien aikatauluja tosin joutunut miettimään tarkemmin ja ollaankin käyty vauhdikkaammilla lenkeillä aamulla tai vasta kymmenen jälkeen illalla.

Kahden viikottaisen juoksu-/pyörälenkin lisäksi viikko-ohjelmaan on tullut vähintään yksi pidempi metsälenkki, hyvällä ilmalla toki useampikin, doboilu ja pari kertaa viikossa venyttely. Järvivesien lämmetessä mukaan tulee toki myös uinti ja vesipelastustreenit. Päästiin Joensuun vesipelastusporukkaan mukaan, mutta katotaan onko siellä vielä juhannuksenakaan järvivedet lämmenneet.

Tässä vielä video meidän parin viikon takaisesta doboiluista.



Miten teillä pidetään koiran kuntoa monipuolisesti yllä? Moni käyttää talven koiran kunnon kehittämiseen ja kesän lajitreeneihin, onko teillä näin? Miten talvella liikutat koiraa? Entä pyöräiletkö koiran kanssa, millainen hihnasysteemi sulla on, vetääkö koira vai ravaako vieressä?  


Kiira & Koda

tiistai 16. toukokuuta 2017

Arkuudet eivät ole naurun asia!

Liian monta kertaa olen nyt törmännyt tähän samaan asiaan. Asiaan, joka saa höyryn nousemaan mun korvista. Siihen, että ihmiset nauravat koiransa arkuuksille. Naurahtavat, kun koira peruuttaa hissistä, koska rappukäytävän lattia on pelottava. Käyttävät nauravaa hymiötä kertoessaan koiransa menevän kaappiin piiloon peltikaton naksuessa pakkasesta. Pitävät jotenkin hellyyttävänä sitä, että koiraa joutuu eläinlääkärissä houkuttelemaan kolmella nakilla kävelemään kivilattian poikki vastaanottohuoneeseen. Hymähtelevät koiralle, joka näyttelypaikalla heittäytyy kauhuissaan lattialle, ettei vain tarvitsisi kävellä siinä.

Arkuuksista pitää pystyä puhumaan ja arvostan kovasti jokaista omistajaa, joka koiransa arkuuksista ja niiden raskaudesta rehellisesti ääneen puhuu. Mutta koiran arkuus ei ole naurun asia! Ei missään mielessä eikä missään mittakaavassa! Mietipä itse, miltä tuntuisi pelätä jokaista metallista kilahdusta, laminaattilattioita, portaita, vieraita ihmisiä ja tähän päälle vaikkapa autoja? Niin kauan kuin omistajat pitävät tällaisia ominaisuuksia jotenkin söpöinä ja rodunomaisina, esimerkiksi juuri collielle, ei rotu parempaan suuntaan mene. Niin kauan kuin koiranomistajat eivät näistä arkuuksista raportoi kasvattajille ja niin kauan kuin kasvattajat menevät ulkonäkö ja näyttelytulokset edellä, ei rodun tilanne parane. Niin kauan kuin kasvattajia ei kiinnosta jalostustyönsä tulos enää sen jälkeen, kun pennut on myyty (näitäkin kasvattajia valitettavasti on), ei arkuuksia rodusta kitketä pois. Niin kauan kuin ihmiset ostavat koiria näiltä vastuuttomilta kasvattajilta, heidän kasvatustyönsä jatkuu.



Sitten on tämä ryhmä, joka on täysin sokea koiransa heikkouksille. Pidetään luonnetestituomareita ennakkoluuloisina ja roturasisteina, kun se oma lattioita pelkäävä, kattiloiden kolinaa säikkyvä ja erittäin pehmeäpäinen sesse ei päässyt testiä läpi. Tehdään pentuja koiralla, joka stressaantuu metelissä, loukkaantuu verisesti pientäkin äänen korottamista ja käytetään vielä yhdistelmässä samanlaista urostakin. Tarjotaan jalostukseen paimenkoiraa, joka pelkää lampaita. Mikään koira ei ole täydellinen, mutta kyllä sitä omaa koiraa pitäisi osata katsoa muutenkin kuin vaaleanpunaisten lasien läpi, ainakin jos sitä aikoo jalostukseen käyttää.  

Olen kuullut arkuuksille milloin mitäkin selityksiä, jotka ovat toinen toistaan järjettömämpiä. Jopa oli joku levittänyt sellaistakin väitettä, että alusta-arkuus olisi ollut aikoinaan Skotlannissa paimentaville koirille toivottu ominaisuus, eivätpä menisi liukkaiden lampien jäille ja tippuisi jäihin... Uskooko joku tällaista? Toivottavasti ei.

Arkuuksista on tehty jonkin verran tutkimuksia, esimerkiksi collieiden omistajista viidesosa on raportoinut koiransa pelkäävän ääniä. Sekarotuisista tämä osuus oli neljäsosa. Itse uskon aika pitkälti siihen, että sekarotuisilla tämän suuren määrän osaltaan selittää pentutehtailukoirat, jotka elävät ensimmäiset kuukautensa pahvilaatikossa, joita on kaltoinkohdeltu ja jotka ovat pentuna jääneet vaille emän hoivaa. Ja varmasti myös huonoista oloista tulleet rescuekoirat sekoittavat pakkaa. Collieilla kuitenkin arkuudet on todettu perinnöllisiksi ja alusta- ja ääniarkuuksien on mielestäni myös todettu kulkevan pitkälti käsikädessä. Toki pentutehtailua ja kaltoinkohtelua löytyy rotukoiristakin ja perinnöllisiä arkuuksia sekarotuisista!

Ääniarkuudet alkavat kunnolla ilmetä tutkimusten mukaan keskimäärin vasta yli kahden vuoden ikäisellä koiralla, joillakin vasta kolmevuotiaanakin. Siksi nuorten koirien käyttämistä jalostuksessa pitäisi ehdottomasti välttää, toki muissakin roduissa, mutta etenkin näissä ääniarkuuksista kärsivissä. En ymmärrä, mikä kiire on käyttää sitä vuoden ikäistä urosta? Eihän sellaisen teinin todellisesta luonteesta voi sanoa mitään, eikä monen koiran kohdalla edes rakenteesta, jos nyt vain ulkonäkö edellä tahtoo koiria kasvattaa. Nuorelle nartulle se pentujen saaminen voi lisäksi olla henkisesti raskasta ja pennut voivat jäädä vaille emän hoivaa, mikä edelleen edesauttaa arkuuksien syntymistä.



Mitä tälle sitten voi tehdä? Vastuu rodun tulevaisuudesta lasketaan usein kasvattajien harteille, mutta mun mielestä vastuussa on kasvattajia enemmän me koiranomistajat, pennunostajat. Ettei pentua osteta, mikäli vanhemmat ovat arkoja, oli se pentu kuinka suloinen ja hellyyttävä tahansa. Ettei arkuuksia pidettäisi hyväksyttävinä tai ajateltaisi niiden kuuluvan rotuun, eikä sekotettaisi arkuutta ja välinpitämättömyyttä keskenään. Eikä nyt ainakaan naurettaisi koiralle, joka pelkää omaa varjoaankin. Raportoitaisiin kasvattajalle siitä omasta koirasta, kerrottaisiin, millaista se elämä sen todella aran koiran kanssa todellisuudessa on.

Ja mun mielestä tarvittaessa näitä asioita pitää kertoa myös eteenpäin. Jos kasvattajaa ei kiinnosta oman kasvattinsa luonneongelmat enää sen jälkeen, kun rahat ovat pennusta tilille tulleet, tulisi kaikkien collieihmisten tietää, kuka tämä kasvattaja on. Tiedän tietysti, ettei hyvä ja vastuullinenkaan kasvattaja aina voi ennustaa, millaisia pentuja tietystä yhdistelmästä tulee ja kuten sanoin, kaikkea ei voi kasvattajankaan niskaan sysätä. Genetiikka on ihmeellistä ja arkuuksiinkin yleensä vaikuttaa perimän lisäksi myös ympäristö, mutta ne kasvattajat, jotka eivät välitä luonteesta tai sen ongelmista tuon taivaallista, pitäisi kyllä saada lopettamaan tai selvästi muuttamaan kasvatustyötään, keinolla millä hyvänsä.

Pennunostajien ja kasvattajien lisäksi suuri vastuu rodun luonneasioissa on mun mielestä myös urosten omistajilla. Koiranomistaja tuntee kuitenkin koiransa paremmin kuin muut, tietää sen vahvuudet ja heikkoudet aivan eri tavalla kuin sitä jalostukseen pyytänyt kasvattaja. Ellei sitten satu olemaan yksi näistä oman koiransa heikkouksille sokeutuneista. Uroksen omistajan tulisi myös ajatella rodun tulevaisuutta, eikä vain sitä omaa napaansa ja omaa pankkitiliään. Nähdä oman koiransa heikkoudet ja myöntää ne, niitä heikkouksia kuitenkin aivan jokaisessa koirassa on enemmän tai vähemmän. Itse ajattelen asian myös niin, että miksi kukaan haluaisin omalle urokselle "huonoja" pentuja? Huonoa mainostahan se vain on. Miksei mielummin pitäisi uroksen omistajanakin melko tiukat kriteerit, millaisille nartuille sitä urostansa antaa käyttöön? Toki kompromisseja joutuu usein tekemään, mutta mielestäni pitäisi pyrkiä jokaisessa asiassa tasapainoon.

Monet collieihmiset ja -kasvattajat kritisoivat vahvasti luonnetestiä ja myös luonnekuvausta. Ja onhan siinä sinänsä perää, että monelle pehmeälle koiralle kaikki pelottelu ja painostus on rankka kokemus. Olen kuullut pehmeäpäisestä koirasta (tällä kertaa kyseessä ei ollut collie), joka ei ennen testiin menoa ollut paukkuarka, mutta testin jälkeen on niitä alkanut pelkäämään. Eikä luonnetesti kuitenkaan testaa niitä koiran pahimpia arkuuksia, toki se pieniä arkisia ääniä pelkäävä koira pelkää myös niitä laukauksia, mutta eihän sen koiran omistaja sitä koiraansa, ainakaan toivottavasti, luonnetestiin vie.

Olisikohan tilalle mahdollista ottaa testi, jossa testattaisiin juuri näitä spesifejä ongelmia? Esimerkiksi pakollisena kaikille jalostuskoirille, mikäli pennut haluaa rekisteröidä? Alusta-arkuuksia voisi testata esimerkiksi niin, että koiran tulisi testissä kävellä portaat molempiin suuntiin, kävellä laminaattilattian poikki ja pressun yli? Ääniarkuuksissa esimerkiksi tiskipöydälle kilahtava metallinen ruokakuppi, naksahdukset, pilli ja esimerkiksi porakone? En usko, että tällaisen järjestäminen olisi täysin mahdoton asia.



Ja kyllä mä vielä totean, että jos mulla olisi koira, joka pelkäisi jokaista naksahdusta, kaukosäädintä, lämpötilaeroista johtuvaa peltikaton naksutusta, kiiltäviä ja liukkaita lattioita, portaita ja vielä ihmisiäkin totuttamisesta ja hyvästä sosialistamisesta huolimatta, niin kyllä se monttuun joutaisi. Vaikka se koira olisi kuinka rakas ja tärkeä, täytyy mennä sen koiran hyvinvoinnin ehdoilla. Uskallan väittää, että paljon rajummin se koira kärsii noin pahoista arkuuksista kuin esimerkiksi lonkkien nivelrikosta.

Ehkä näiden sanominen on multa tekopyhää, kun omakohtaista kokemusta ei arasta koirasta ole. Olen onnekas, että mulla on koira, joka ei hätkähdä oikeastaan mitään, joka juoksee liukkaat portaat ylös ja alas, ei säiky ilotulitusraketteja, toimii yleensä hienosti lasten kanssa (mitä nyt välillä on turhan innokas) eikä reagoi autoihin, moottoripyöriin tai lumiauroihin ja rakastaa jokaisen vastaantulijan piloille siihen tilaisuuden saatuaan. Toivon kuitenkin, että mikäli joskus mun kohdalle oikeasti arka koira osuu, osaan ajatella siinäkin tilanteessa koiran parasta.

Teksti oli kirjoitettu sattuneesta syystä pitkälti collieiden näkökulmasta, olisikin kiva kuulla, millanen luonteiden tilanne on muissa roduissa, erityisesti arkuuksien suhteen.


Kiira & Koda